"Tyttö huokaisi. On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: heitä, joita emme koskaan kuunnelleet ja heitä, joita ei pitäisi uskoa lainkaan. Näin hänelle oli opetettu lapsesta lähtien. Hänen vanhempansa kuuluivat molempiin ryhmiin, eikä tytöllä ollut enää minkäänlaista käsitystä itsestään tai maailmasta. Se piti rakentaa uudelleen.
Lähtiessään kauas hän pakkasi mukaan seitsemän näkinkenkää, rikkinäisen helminauhan ja rusetin, jonka sai solmittua nätisti hiuksiin. Tyttö matkasi vuosia, kilometrejä, näki satoja ihmisiä, mutta ei löytänyt omaa maailmaansa yhdestäkään kasvosta. Ei sydämenpuolikasta, joka häneltä puuttui. Sängyissä vietetyt yöt antoivat tytölle vääränlaisen maineen - ei hän olisi halpa nainen, ei ilmainen. Jokainen kerta verotti tytön mielestä palasen, mutta omaa itseään hän ei saanut muiden tyydyttämisestä. Hän oli kuunellut matkallaan vain niitä, joiden sanat kannattaisi unohtaa hetkessä, ei uskoa kauniita korulauseita, jotka myöhemmin paljastuisivat pelkästään yhdessä vietetyn yön yrittämiseksi. Kuitenkin hän uskoi. Hän uskoi löytävänsä puolikkaansa jostain niistä sängyistä, joissa oli vieraillut ja joissa tulevaisuudessa vierailisi. Hän jätti kokeneiden ja viisaiden lauseet kuuntelematta ja kipusi yhä uudelleen uuteen sänkyyn uuden miehen kanssa.
Eräänä aamupäivänä pienen krapulan saattelemana tyttö juopui kerrankin jostain muusta. Hän oli löytänyt elämäänsä kantavan voiman: pienen, eksyneen kissanpennun. Kissa oli kivunnut toiseen kerrokseen salaa ja piilotellut lattialautojen välissä, nälkäisenä ja pelokkaana. Tyttö houkutteli kissan esiin lautasellisella maitoa ja helminauhasta tehdyn lelun avulla. Näin ystävyys solmittiin, kun kissa käpertyi tytön viereen kehräämään. Tyttö oli viimeinkin löytänyt jotain elämän arvoista, ystävän. Sellaista ystävää tytöllä ei ollut koskaan aiemmin ollut, kaikki karttoivat häntä kotikylässä hivenen oudon käytöksen vuoksi (tyttö oli vain ujo) ja myöhemmin tytön pilattu maine sai ainoastaan ystävikseen muita naisia, jotka olivat purreet huulensa punaisiksi, nipistäneet poskillensa punan ja puhaltelivat savurenkaita portikongeissa odottaen halukkaita, irstaita, komeita, iäkkäitä, ujoja ja kaikenlaisia miehiä vieraaksensa. Näiden naisten ei sopinut valita yövieraitaan, sillä heille maksettiin yhdessä vietetyistä öistä miehen mielen mukaan. Näitä naisia ei omistanut kukaan - he olivat kaikkien yhteisiä naisia. Tyttö ei halunnut sitä, ei. Hän pakkasi laukkuunsa kissan lelut, leivänpuolikkaan ja seitsemän näkinkenkää ja pakeni jälleen uuteen kaupunkiin näkemään uusia ihmisiä.
Ajan kuluessa tyttö oli jo oppinut jakamaan ihmiset niihin kahteen ryhmään, jotka hänelle oli opetettu. Kaikki riippui vain siitä, miten itse käyttäytyisi, vain siten voisi löytää itsensä. Tyttö ei purrut huuliaan punaisiksi eikä nipistänyt poskillensa punaa. Tupakkaa hän vielä kaipasi, mutta halusi jättää kaikki halpojen naisten tavat taakseen. Kissa oli kasvanut jo paljon, ja se vaati koko ajan hupenevaa ruokaa vatsaansa, tyttö antoi kissalleen niin paljon kuin pystyi ja söi itse koko ajan vähemmän ja vähemmän. Silti tytön vatsa kasvoi vauhdilla. Se oli omituista, uusia tunteita ja aamuista pahoinvointia. Ei tehnyt tytön enää mieli tupakkaa, krapulasta pahoinvointi ei johtunut, sillä tytön ei tehnyt enää mieli juoda. Muutaman viikon ajan kesti epätietoisuutta, mutta lopulta tyttö tiesi, että tässä pelissä hänen tahtonsa ei voinut muuta kuin hävitä. Tytöstä tulisi Nainen, Äiti.
Pienen poikalapsen synnyttyä nainen antoi vanhoille opeilleen vallan ja neuvoi poikaa: on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, joita emme koskaan kuunnelleet ja heitä, joita ei pitäisi uskoa lainkaan. Nämä eväät hän antoi pojalleen, joka lähti etsimään onneaan muilta mailta. Nainen vanheni kissan kanssa ja sai aikaa myöten kirjeitä ympäri maailman pojaltaan. Viimeisimmässä kirjeessä poika kertoi, että hänestä oli tullut mies, isä. Viimeinkin nainen löysi elämälleen tarkoituksen. Isoäitinä oleminen oli kovin vaikeaa, mutta samalla niin loistokasta. Hän oli saattanut maailmaan pojan, joka jatkaisi sukua ja saisi kauniita lapsia.
Kuukauden kuluttua kissa kuoli vanhuuteen, mummo kuihtui ainoan oikean ystävänsä menetettyään. Lapsista hän ei ollut kuullut vuosiin muuten kuin joulukorttien muodossa, eikä hän enää kelvannut kenenkään vieraan miehen sänkyyn, vaan vietti viimeiset vuotensa aivan yksin vanhoille ihmisille tarkoitetussa hoitokodissa, jossa hän ei enää saanut juoda alkoholia tai polttaa tupakkaa. Häneltä oli riistetty viimeisetkin oman tahdon rippeet ja laitoshoidon myötä mummo tuli entistä yksinäisemmäksi. Kuollessaan takaisin tyttöaikoihin palanneena hän mietti poikansa isän kanssa vietettyä iltaa. Sen hän muisti täysin ja tarkalleen, vaikka muut asiat olivatkin jo unohtuneet. Se oli elämänsä onnellisin ilta."
