"Tyttö huokaisi. On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: heitä, joita emme koskaan kuunnelleet ja heitä, joita ei pitäisi uskoa lainkaan. Näin hänelle oli opetettu lapsesta lähtien. Hänen vanhempansa kuuluivat molempiin ryhmiin, eikä tytöllä ollut enää minkäänlaista käsitystä itsestään tai maailmasta. Se piti rakentaa uudelleen.
Lähtiessään kauas hän pakkasi mukaan seitsemän näkinkenkää, rikkinäisen helminauhan ja rusetin, jonka sai solmittua nätisti hiuksiin. Tyttö matkasi vuosia, kilometrejä, näki satoja ihmisiä, mutta ei löytänyt omaa maailmaansa yhdestäkään kasvosta. Ei sydämenpuolikasta, joka häneltä puuttui. Sängyissä vietetyt yöt antoivat tytölle vääränlaisen maineen - ei hän olisi halpa nainen, ei ilmainen. Jokainen kerta verotti tytön mielestä palasen, mutta omaa itseään hän ei saanut muiden tyydyttämisestä. Hän oli kuunellut matkallaan vain niitä, joiden sanat kannattaisi unohtaa hetkessä, ei uskoa kauniita korulauseita, jotka myöhemmin paljastuisivat pelkästään yhdessä vietetyn yön yrittämiseksi. Kuitenkin hän uskoi. Hän uskoi löytävänsä puolikkaansa jostain niistä sängyistä, joissa oli vieraillut ja joissa tulevaisuudessa vierailisi. Hän jätti kokeneiden ja viisaiden lauseet kuuntelematta ja kipusi yhä uudelleen uuteen sänkyyn uuden miehen kanssa.

Eräänä aamupäivänä pienen krapulan saattelemana tyttö juopui kerrankin jostain muusta. Hän oli löytänyt elämäänsä kantavan voiman: pienen, eksyneen kissanpennun. Kissa oli kivunnut toiseen kerrokseen salaa ja piilotellut lattialautojen välissä, nälkäisenä ja pelokkaana. Tyttö houkutteli kissan esiin lautasellisella maitoa ja helminauhasta tehdyn lelun avulla. Näin ystävyys solmittiin, kun kissa käpertyi tytön viereen kehräämään. Tyttö oli viimeinkin löytänyt jotain elämän arvoista, ystävän. Sellaista ystävää tytöllä ei ollut koskaan aiemmin ollut, kaikki karttoivat häntä kotikylässä hivenen oudon käytöksen vuoksi (tyttö oli vain ujo) ja myöhemmin tytön pilattu maine sai ainoastaan ystävikseen muita naisia, jotka olivat purreet huulensa punaisiksi, nipistäneet poskillensa punan ja puhaltelivat savurenkaita portikongeissa odottaen halukkaita, irstaita, komeita, iäkkäitä, ujoja ja kaikenlaisia miehiä vieraaksensa. Näiden naisten ei sopinut valita yövieraitaan, sillä heille maksettiin yhdessä vietetyistä öistä miehen mielen mukaan. Näitä naisia ei omistanut kukaan - he olivat kaikkien yhteisiä naisia. Tyttö ei halunnut sitä, ei. Hän pakkasi laukkuunsa kissan lelut, leivänpuolikkaan ja seitsemän näkinkenkää ja pakeni jälleen uuteen kaupunkiin näkemään uusia ihmisiä.

Ajan kuluessa tyttö oli jo oppinut jakamaan ihmiset niihin kahteen ryhmään, jotka hänelle oli opetettu. Kaikki riippui vain siitä, miten itse käyttäytyisi, vain siten voisi löytää itsensä. Tyttö ei purrut huuliaan punaisiksi eikä nipistänyt poskillensa punaa. Tupakkaa hän vielä kaipasi, mutta halusi jättää kaikki halpojen naisten tavat taakseen. Kissa oli kasvanut jo paljon, ja se vaati koko ajan hupenevaa ruokaa vatsaansa, tyttö antoi kissalleen niin paljon kuin pystyi ja söi itse koko ajan vähemmän ja vähemmän. Silti tytön vatsa kasvoi vauhdilla. Se oli omituista, uusia tunteita ja aamuista pahoinvointia. Ei tehnyt tytön enää mieli tupakkaa, krapulasta pahoinvointi ei johtunut, sillä tytön ei tehnyt enää mieli juoda. Muutaman viikon ajan kesti epätietoisuutta, mutta lopulta tyttö tiesi, että tässä pelissä hänen tahtonsa ei voinut muuta kuin hävitä. Tytöstä tulisi Nainen, Äiti.

Pienen poikalapsen synnyttyä nainen antoi vanhoille opeilleen vallan ja neuvoi poikaa: on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, joita emme koskaan kuunnelleet ja heitä, joita ei pitäisi uskoa lainkaan. Nämä eväät hän antoi pojalleen, joka lähti etsimään onneaan muilta mailta. Nainen vanheni kissan kanssa ja sai aikaa myöten kirjeitä ympäri maailman pojaltaan. Viimeisimmässä kirjeessä poika kertoi, että hänestä oli tullut mies, isä. Viimeinkin nainen löysi elämälleen tarkoituksen. Isoäitinä oleminen oli kovin vaikeaa, mutta samalla niin loistokasta. Hän oli saattanut maailmaan pojan, joka jatkaisi sukua ja saisi kauniita lapsia.
 

Kuukauden kuluttua kissa kuoli vanhuuteen, mummo kuihtui ainoan oikean ystävänsä menetettyään. Lapsista hän ei ollut kuullut vuosiin muuten kuin joulukorttien muodossa, eikä hän enää kelvannut kenenkään vieraan miehen sänkyyn, vaan vietti viimeiset vuotensa aivan yksin vanhoille ihmisille tarkoitetussa hoitokodissa, jossa hän ei enää saanut juoda alkoholia tai polttaa tupakkaa. Häneltä oli riistetty viimeisetkin oman tahdon rippeet ja laitoshoidon myötä mummo tuli entistä yksinäisemmäksi. Kuollessaan takaisin tyttöaikoihin palanneena hän mietti poikansa isän kanssa vietettyä iltaa. Sen hän muisti täysin ja tarkalleen, vaikka muut asiat olivatkin jo unohtuneet. Se oli elämänsä onnellisin ilta."

Kävelin Malmin paremmalle puolelle itsevarman olosena, olin just käyny Ogelis viemäs respat polille. Bentsoja, bentsoja, bentsoja ja vähän lisää bentsoja skitsofrenialääkkeiden kera. Tää oli mun kahdeksas päivä ilman safkaa, jotain mehuja olin kyl vetäny ja pitäny huolen vitskuista. Olin paremmassa kuosissa ku ikinä, laihtunu viis kiloo parissa viikossa täl mun "paastol", joka oikeesti enteili sitä et saisin takas mun lapsuudenajan anoreksian.

Täällä mä olin stadilaisille pelkkä hesalainen landepaukku, Lapissa olin takinkääntäjä kaupunkilainen, muka niin nokkavaki ja muuttunu persoona. Sama Johanna mä olin, vaikka täällä mut tunnettiinki ennemmin Saarana. Nimenmuutos tuntu hyvältä idealta jossain vaiheessa ku kelasin et alottaisin uuden elämän täällä missä massaa ei kiinnosta yksilö - just sopiva mesta munlaiselle skitsoilijalle.

Bussissa luin Tuomas Vimman Helsinki 12 ja mulla oli päällä jonku random hevibändin huppari, Henkan shortsit, kirppikseltä löytyny mustavalkonen pusero ja sukkahousujen jatkeena jotku cittarin lastenkengät mis oli muka pääkallot. Onneks ne oli jo kuluneet melkein pois. Kirjaa lukiessa kelasin frendejä. Yks oli just meinannu delata övereihin ja himaan tullessa sain huomata et meseviestejä oli tullu yheltä tutulta jätkältä joka on kans pelkkä hesalainen. Se sano et se oli vetäny bentsoja vähä liikaa ja vissiin jotain muutaki mitä käsiinsä oli saanu. Vitun hienoo. En kyl pysty lähtee pelastaan sitä, vaik mun piti poistaa sille pari panacodii krapulaan. Lääkkeet olin tietty saanu kadulta, eihän mulle mitää särkkäreitä määrätä. Sain samal sinisii pamei ja kakskymppisiä tennareita. Ei paska saalis ilmaseks. Myöhemmin pitäs selvitä jos saisin sirkkoiki, ku toi niska on niin kipee. Oikeesti mun teki vaa mieli kuosata tää näläntunne veke ja saada itelleni vähä paremman fiiliksen mut en mä tienny oliks siinä mitään järkee ku kahen päivän sisään saanu kuulla kahen tosi läheisen vetäneen överit.

Himaan tullessa Henkka oli taas leikkiny mestarikokkii ja jättäny mulle hillittömän tiskivuoren, mut mua se ei haittaa ku tykkään siivoilla. Silti onneks me saatiin joku Ikean rämä tiskikone kahellakympillä jostain ihme mestasta, ku joku jätkä halus päästä eroon muka vanhoista kamoistaan. Toi pyykkikone kylppäris oli saleen yli kymmene vuotta vanha ja saatiin se ilmaseks, kuha haettiin se vaa kolmannest kerroksest. Ja totta kai mä pistin jätkät duuniin ja nukuin ite ku ne roudas totaki rakkinetta tähän meidän kolmioon. Vitun Malmi, kiroan joka aamu ku herään. 

Mun piti muka pelaa tänää jotain ihme klikkailupelii johon olin jääny jo vuosia sit koukkuun ja sitä kautta tutustunu jopa ihan rentoihin ihmisiin, mut mua ei voinu vähempää kiinnostaa kuoliks meiän joukot viljanpuutteeseen vai seinään, bittiukot ei mahtuneet mun sydämeen tänään. Tää päivä ois mulle varattua vapaa-aikaa, erossa häiriötekijöistä, vaik frendien kohtalot vähä pelottiki. Sitä paitsi toinen niist oli auki mulle 40 egeä eikä mulla ollu enää fattaan hyvii välei, vaik kaikkeni yritin kusettaakseni niiltä lisää rahaa.

En mä tiedä mitä mä tekisin. Mul on lääkkeet kuosii varten ja asiat hoidos, uuden b-lausunnon pitäis tulla huomen himaan ni näkisin et mitä sairauksii mul täl kertaa o. Diagnooseja oli kertyny enemmän ku lääkkeit, melkeinpä. Välil olin maanis-depressiivinen, välil vaikeesti ja psykoottisesti masentunu ja välil vaa kärsin neljäst persoonallisuushäiriöst. Koht tulis vuos täyteen saikkuu ja sit pitäiski anoo kelalt jotain vitun eläkettä, mut tänään sekään ei saanu tilaa mun ajatusmaailmas. Vuos oli menny huovates ja soutaes, iha niinku pentuna isän kaa järvel verkkojen kaa. Paitsi nyt iskä oli muuttunu avomieheks ja järvi kaloineen ihmeelliseks suhdesotkuks josta ei sais selvää edes Dr vitun Phil.
-

Siinä mä taas olin. Vedin kolmatta panacodia naamaan vitutuksen saattelemana, avauduin pitkästä aikaa frendille kaikista mun sotkuista ja veloista ja ongelmista, vaikka se ei voikaan jeesaa mua muuten ku henkisesti mut seki oli ihan jees juttu. Kaikki nää mun anoreksiapuheet ja läpät lääkkeist ja kaikki. Juhamatin traumat ja vastaavat. Kelasin vaan koko ajan pitäiskö mun lähtee seivaan mun frendiä övereiltä tai pitää sille seuraa tai jotain. On mulla onneks lääkehiiltä himassa et jos se vetää oikeesti iteltään tajun veke ni voin yrittää jotain auttaa. 

En jaksais kelaa jotain muiden ihmisten asioita ku omatki on niin solmus, siks varmaan mä näitä pillereitäki vedän. Eihän mulla mitään särkyy oo, paitsi mielessä. Vitun A-klinikka, pitääks mun raahautuu sinne jossain vaihees. Jos tää lääkkeiden vetäminen ei näytä vähenemisen merkkejä ni sit varmaan pitää yrittää saada itteesä kasaan jotenki muuten. Mut tää laihdutusjuttu on oikeesti törkeen siistii, ei tarvi koht kelaa et mitä pistää päälle ku kaikki vaatteet näyttää hyvilt. Hyväl tsägäl kaikki vaatteet näyttää koht säkeilt. Suurempia ajattelematta kolmas lasillinen panacod-litkua oli kumottu ja pääkoppa alko tuntuu hetki hetkeltä keveemmältä ja yhtä aikaa raskaammalta. Ehkä noi codit laukas jotain reseptoreita jotka vapautti mun mielen kaikista kahleista.

Yks entinen ihastus otti tos yhteyttä toissapäivänä ja pyys kahville, ku kerta asutaan samassa kylässä nykysin. Se on palannu Dublinista ja on varmaan ihan maailmanmiehenä stadissa. Kumma et sitä ei pidetä Lapissa mitenkään outona ja hesalaisena, mutta meikäläistä herjataan ihan kunnolla. Johtuu varmaan siitä et hurahdin vegeilyyn tossa viime syksynä, vaik oon mä kyllä safkannu lihaa täs välil. Kuivattuu poron sydäntä, ku se on mun herkkuu. Sit porukat tuo Henkalle puukon ja poronlihaa, mut se on salaisuus. Ei sillä et mua kiinnostais. Faija antaa aina kaikille puukon.

***

 Taas muutaman pillerin jälkeen istuin ulkona ja yritin lukee Juuli Niemen runokokoelmaa hieman kateellisena siitä, että sen maitotölkkitytön tarinat oli kasattu Otavan kansien sisään ja mun omat raapustukset oli päätyny jo liian monen kustannusyhtiön roskikseen. Polttelin röökiä auringon paahtaessa mun jo palanutta porkkanaöljyllä öljyttyä ihoa ja se koko tilanne oli yhtä kaukana glamourista ku hikinen vaellusretki tunturiin tai lähipubin nurkkaan sammunu seinäruusu. Joskus me Ainon kaa vannottiin, ettei meistä tuu ikinä mitään yksinhuoltajajohannatukiaisia, jotka on niin puutteessa et lähtee baarista ihan kenen tahansa kaa ihan vitun tumuissa.

Me vannottiin Ainon kans aika paljon asioita. Jo vuosia sit vuodenvaihteessa vannottiin yhessä et parannuttais tästä saatanallisesta sairaudesta, jotai ei voinu diagnosoida ja hoitaa yhtä hyvin ku murtunutta raajaa. Murtunu mieli on niin paljon hirveempi tauti, siihen ei särkkärit tehoo. Paitsi mun tapauksessa toimi ne lääkkeet mil oli vähänkään viihteilypotentiaalia. Rakastin lääkkeitä täydestä sydämestäni.

Siinä ku grillasin itteeni kelailin taas asioita. Mulla on paha tapa pyöritellä asioita päässäni ympäri niin kauan et meinaan iteki pyörtyy. Sillon mä vaan mietin hämähäkkejä ku ne paskiaiset oli tehneet seittejä mun ja auringon väliin enkä halunnu et yksikään niistä seiteistä tai elukoista laskeutuis mun iholle. Siinä on oikeestaan mun ainoo paha fobia; hämähäkit. Ne on niin vitun kuvottavia jalkoineen ja seitteineen eikä mua innostanu ollenkaan ajatus siitä et ne osaa hyppii tai et niitä elää vedessäki. Kaikki käärmeet ja muut rotat on mun mielest ihan söpöi, mut en ikimaailmassa ottais hämähäkkii himaani. Joskus pentuna pidin yhen rallikuskin systerin lemmikkirottaa kädessä ja se hetki oli aika siisti. Muistelin sitä joka kerta kaikille ku se rallikuski oli jossain Sotkan mainoksessa pyörimässä tuolilla ja sanomassa jotain vitun kliseisiä mainoslauseita. Se oli mun ainoo ylpeydenaihe, rallikuskin systerin rotta.

Samal suunnittelin matkaa Enontekiölle, mun juurilleni. Kelaisin läpi näitä suhdejuttuja ja istuisin vaaran päällä koirien kaa ja kävisin lenkil ja vetäisin saunatilas perseet Villen kans ainaki kerran. Ois kivaa nähä kyl muitaki vanhoja tuttuja, mut toisaalta haluisin blokata muun muassa sen yhen dorkan, mun serkun, joka joskus mun teinivuosina yritti raiskaa mut. Ja viel samalla yritti yllyttää muita jätkiä siihen mukaan, mutta onneks sillä kertaa peltovuomalaisilla oli jotain järkee päässä eikä ne lähteneet ideaan messiin. Oisin ollu aika heikoil siinä tilanteessa. Propsit sille jätkälle joka meinas vetää turpiin sitä mun serkkua sen johdosta, vaik sainki kuulla siit hakkaamisesta puol vuotta myöhemmin. Enontekiö oli just ton takia paska paikka ku siel kaikki tunsi toisensa ja oli ainaki jotain kautta sukuu kaikille. Olihan mul siellä tontti, et voisin joskus tehä mökin Särkijärveen rannalle mut eka pitäis hommaa terve mieli ja rikkaita frendejä tai hyväpalkkanen duuni. Mun koulutuksellahan sai duunia lähinnä tsägäl siwan kassalt tai sit issilt siivousjuttuja. Siivoomaan mä en enää alkais, Iso Omenan siivous aikoinaan oli ihan tuskaa, emmä jaksanukaan sitä ku jonku pari kuukautta. Sen jälkeen oon vaan ollu kelan ja fattan armoilla välil paremmil ja väli huonommil lopputuloksil.

Oon kuunnellu nyt Pelle Miljoonaa sen verran et mun pellemiljoonasivistyneisyys on kasvanu ihan tarpeeks, vituttaa ku ei oo tarpeeks aikaa kuunnella kaikkee musiikkia mitä haluun, ku koko ajan tulee uutta ja uutta ja sit samal pitäis kuunnella vanhaa punkkii ja thrashii ja ties mitä klassist. Vaik olinki pelkkä Enontekiön lukiosta valmistunu yo ni sain siel saksantunneil sentään sivistyttyy sen verran et tiesin et Wagner oli Hitlerin lempparisäveltäjä. Ja sit se maikka kuuntelutti mulle Die Ärtzen "Männer sind Schweine"-biisin, joka soi mun päässä oikeesti monta vuotta.
Viime aikoina mä olin huvittanu itteeni ettimäl vanhoja maikkoja naamakirjast ja pari olin saanu jo frendeiks, mut mun lempimaikka ei vielkään ollu hyväksyny mua. Se sil ainool fyssankurssil mikä kävin kerto et avaruuden takana on äärettömästi apinoita ja et jossain on sellain planeetta mis on äärettömästi Johannia, meikäläisiä. Se oli hauska maikka, vaikka mun mummi oliki fasistisesti yrittäny vassumaikka-parkaa karkottaa kunnast. Maikka kerto joskus sen ekast aamust Enontekiöl opettajien rivitalol ku se avas verhot ni se näki vaa norsun. Oikeesti. Kävi sit myöhemmin ilmi et siel oli ollu lähel Sirkus Finlandia ja sielt oli karannu pari norsuu. En tiiä oliks toi vaa urbaanilegendaa vai mitä, mut ainaki se maikka osas opettaa ja olla hauska samaan aikaan. Vaik emmä vissiin mitään siel oppinu fyssast, muut oppi ja mä piirtelin vihkoon, tosin emmä ollu mikään piirtäjä verrattuna mun broidiin, joka piirteli kaikki tunnit ja silti jotenki onnistu saamaan kymppejä todistukseensa. Mä olin aina sellanen kasin oppilas, keskiverto ja harmaa hiiri.

Noi peruskoulu- ja lukioajat on mun mieles ollu viime aikoina aika tiukasti ku oon kelaillu sitä ku olin anorektinen penikka ja haistattelin vitut hissanmaikalle jostain pikkuasiasta. Silloin mä olin ihastunu mua muutaman vuoden vanhempaan jätkään, joka osotti jotain mielenkiintoo mua kohtaan, mut ei kumminkaan ikinä tarpeeks. Ja sit jossain vaihees oli se neulatyyny, kunnon hakkapelitta. sil oli vissiin 12 lävistystä silloin ku me hengattiin yhessä, porukat diggas siitä ihan kybäl mut mun suhteen ne oli ihan törkeen konservatiivisii. En saanu meikkaa liikaa enkä varsinkaan ottaa läväreitä. Isä skitsos aina ku olin värjänny hiukset ja viimeks ku näin sen ni se vaan hämmästyneenä tsiigas mun tuoreita rastoja. Mutsi kyl sano, et ne ei näyttäny ihan vitun törkeilt, eli kai ne on oppinu jotain jo suvaitsemaan. Näitä mun venytettyjä korvia ne ei varmaan sulata iha helpol, mut pitäähän niilleki jotain ajateltavaa hommata.

***

 Auringon viimeisten säteiden luodessa katseensa muhun olin taas vetäny Panacodei ja juonu pari siideriä. Venailin soittoa mutsilta ku sen piti koodaa jos olisivat tulossa kylään. Kyllä mä sen äänestä kuulin et näkisin ne vasta huomenna ytimessä, samalla ostettais mulle jotku plugit korviksiks hääbileisiin ja veisin isännän unohtamat kamat niille. Tietty salaa toivoen, et saisin lisää massia. Olihan ne tietty pistäny meiän takapihan kondikseen kaikilla ihme kukkasilla joiden nimee en osannu ees arvaa ja muutamalla sisustuselementil ne sai meiän pation näyttämään siltä et oltais niinsanotusti paremmasta perheestä molemmat. Ja mutsi pesi ikkunat, ni nyt niist näkee läpiki.

Kelasin viedä porukoille lahjaks muutaman tollasen pöytätabletin ku mutsi pahotteli sitä et ei hokannu ostaa itelleen niitä Lappii. Huomen sit Rautatieasemalla vilkuttelen junalle ja treffaan yhen kivan frendin, jonka kans sovittiin et otetaa aurinkoa ja ehk pari bisseä ja salaisesti toivon et saisin maistaa vähä kunnon salviaekstraktia. 

Mun piti jo pari vuotta sit karata Prahaan yhen nettitutun kaa vaik -- miten outoo onkaan -- me ei olla nähty ikinä. Webcamis kyl ollaa toisemme nähty ja kerran puhuttu puhelimes, mut noi muut jutut on sit jääneet mesen puolelle. Se frendi, Ystävä, kvaak, tietää musta varmaan enemmän mitä kukaan muu musta saa ikinä tietääkään, edes mä ite. Mä tapasin sen Lampilan joskus yhen Viima-nikillä toimivan kansalaisjournalistin kautta ja meillä rupes synkkaan ihan kybällä heti. Molemmat oltii enemmän tai vähemmä ituhippejä, radikaaleja tai anarkisteja. Vuosien kuluessa meistä tuli muiden sivistyneiden nuorten mukana kannabiksen laillistamisen puolestapuhujia ja oli hienoa huomata, että me oltiin tekemässä sitä ganjavallankumousta. Myöhemmin myös prahaasta tuli mun runotutor, en mä ois varmaan ikinä uskonu itteeni niin paljon ku se jätkä luotti muhu ja mun kykyihini. Vaikka en vieläkään uskonu itteeni ni joku sai mut lähettään mietintöjäni kustantamoille.

Huomenna pitää ehdottomasti kastella noit kukkasia enemmän, ku tomaatitki tuntuu delaavan tohon. Ehkä ne vaa käyttää kaiken energiansa juurtumiseen tai sit oon vaan vitun huono kasvien kaa. Veikkaan tota jälkimmäistä vaihtoehtoo oikeemmaks. 

Kävin äsken nappaan unilääkkeet et tulee mahollisimman iisi ilta, ku Henrillä on yövuoroputki nyt menossa. Se nukkuu sillon ku mä olisin virkeimmilläni ja tulee duunista sit ku herään. Mun eksällä ois tänään synttärit mut en viittiny onnitella sitä ku meidän välit nyt on mitä on ja muistelen sen vihaavan synttäreit. Kyl kaikk muut kanavalla onnitteli sitä vaik ei se tee mitään muuta ku tuijottaa näyttöönsä ja idlaa.